Yleisön pyynnöstä

Saamani palautteen (erittäin rakentavan sellaisen) myötä kirjoitan nyt jotain tosi merkityksellistä ;)

Kerronpa vaikka viime viikonlopusta. Meille on Neiti J:n kanssa muodostunut perinteeksi viettää ns.terassikauden avajaisia aina näin huhtikuusta. Nytkin olimme jo melkein viikon myöhässä! (Kyllä, meillä on lokikirja mistä sen näkee). Noh, kävimme siinä melkoisella kiireellä kaupassa. Silmäilin siiderivalikoimaa, sieltä löytyi tuttu ja turvallinen Crowmoor + lukuisia muita ihmeellisiä litkuja. Pitkän harkinnan jälkeen kysyin ystävältäni mm. Kumman kaa:sta tutuksi tulleen kysymyksen;
"Pitäiskö sittenkin vaan ottaa bissee?"
Ja otimmehan me, mäyräkoiran. Kyllähän se sit säilyy jos ei kaikkee jaksa juoda (yeah, right).

Terassikausi lähti melko vahvasti käyntiin. Tosin emme terassilla jaksaneet kauaa istua, kun oli pikkasen kylmä...mutta kyllä me aina välillä (usein) kävimme haukkaamassa raikasta filtterin läpi suodatettua ilmaa :) Iltaa jatkoimme kylän ainoassa baarissa, johon terassikauden avajaisten päätöshuipentuma viimeksikin suuntautui. Tosin tässä vuoden aikana baari on ehtinyt jo vaihtaa nimeä ja omistajaa, mutta se ei haitanne.
Baarissa oli joku bändi esiintymässä. Jossain vaiheessa tuli sellainen tunne, että onpas tutun näköinen laulaja ja kuulostaapa äänikin tutulta. Eikös sitten hetken päästä kun bändi oli jo lopettanut, törmäsimme laulajaan ulkona tupakalla. Sehän oli vanha lukiokaverini :) Siinä vaihdoimme pikaisesti kuulumiset ja ihmettelimme maailman pienuutta ym. perussettiä.

Ilta meni kokonaisuudessaan aika rauhallisesti kuitenkin. Emme edes käyneet tanssimassa/muutenkaan riehuneet ja kotimatkastakin muistetaan yli puolet :D

Aamulla sitten reippaana lähdimme kauppaan darrapizzaa hakemaan (eipä sitten voitu edellisenä iltana niitä hommata SAMALLA kun kävimme kaupassa sitä kaljaa hakemassa...argh). Pizzojen paisto ei ihan menny putkeen, unohdettiin ananas kokonaan ja toinen pizza paloi uuniin :D muuten iha jees.

Siinäpä se viikonloppu sitten oikeastaan olikin. Tänään oon vaan kökkiny töissä, ja on ollu aika pirun tylsä päivä (paitsi aivan iiiiihania lahjuksia lukuunottamatta ;).

Hemmetti, tulipa just mieleen, että kissalle pitäis varmaan varata lekuri tässä lähiaikoina. Raukka pieni on ruvennu aivastelemaan :( tai sitten se on vaan merkki siitä, että nyt olis korkea aika imuroida... :D Hitto, heti kun yhen eläimen eläinlääkärikäynnit saadaan lopulliseen päätökseen niin eiköhän toisen jo ala...murr.

Ei hyvää pääsiäistä...

Aijai, olenpas ollut tuhma kun en ole jaksanut kirjoitella tänne. On vaan nyt viime aikoina tapahtunut kaikenlaista (ikävää) ettei oikein ole jaksanut kirjoitella.


Päällimmäisenä ajatuksissa on koko ajan rakkaan hevoseni poismeno. Pitkäänhän se ehti olla rikki, ja oli vain armollista päästää se tuskistaan, mutta silti tuntuu ihan kamalalta. Kuin sydämestä puuttuisi iso palanen. Kieltämättä aika iso osa mun elämää hautautui sen eläimen mukana, päivittäiset rutiinit ovat kadonneet tyystin. Ei ole enää huolta siitä, miten heppa voi, mitä sille pitäisi tehdä, kuinka paljon se kärsii jne. Suoraan sanottuna on todella tyhjä ja samalla äärettömän helpottunut olo. Nyt sen on hyvä olla.


Itse lopetus tapahtui nopeasti. Minua oltiin hirveästi etukäteen varoiteltu, kuinka se ei ole kaunista katseltavaa eikä kannata olla mukana. Siis mitä ihmettä? Eihän se tietenkään ole kaunista katseltavaa, sehän nyt on sanomattakin selvää. Mulle ei vain olisi tullut pieneen mieleenkään maata jossain sängyn pohjalla samaan aikaan kun rakas hevonen viettää viimeisiä hetkiään maan päällä. Halusin olla mukana loppuun asti, ja niin olinkin. Me kaikki olimme. Lopetus oli onneksi heti aamusta. Ei tarvinnut koko päivää odottaa tuskissaan koska se tapahtuu, ja muutenkin aamun hetki oli jotenkin hiljainen ja kaunis. Ei ketään muuta tallilla, ei turhaa hälinää. Sanoinkuvaamaton rauhallisuus vain. Se on uskomatonta kuinka silmistä näkee elämän pakenemisen....kaikki oli ohi, tiesin sen jo ennen kuin eläinlääkäri kuunteli sydänäänet ja kertoi sen jo menneen. Suru oli sanoinkuvaamaton:
Nuku rauhassa pikkuinen <3



Nyt täytyy elää vain päivä kerrallaan, kauniit muistot auttavat jaksamaan :) Elämä ei aina ole reilua, mutta suru ja siitä selviytyminen kuuluu valitettavasti pakollisena osana siihen.
Noh, nyt tuli vähän melankolinen kirjoitus...ens kerralla ehkä aurinko paistaa jo risukasaankin :)